Miksi irti päästäminen ja luopuminen on niin vaikeaa? Olen omassa elämässäni kohdannut kuolemaa ja kaiken ns loppumista, parisuhteiden ongelmien kautta olen eronnut lukuisia kertoja ja aina vastassa on irti päästäminen ja luopuminen, joka kerta oma prosessi.

Olen kasvanut perheessä, jossa isäni oli 69 vuotias ja äitini 39 vuotias kun synnyin. Siskoni on 14 vuotta ja veljeni 18 vuotta minua vanhempi. Kaikki serkkuni ovat 60-90 vuotiaita ja isovanhemmistani olen oikeastaan tavannut vain mummuni, äidin äitini. Hän kuoli kun olin 9v, isäni kuoli kun oli 17v ja äitini viime vuonna ollessani 31v.

Uskoisin, että olen vieraillut hautajaisissa poikkeuksellisen paljon ikääni nähden, koska kaikki ympärilläni, ovat niin paljon minua vanhempia. Lapsuudessa kohtasin kuoleman ja luopumisen myös kotieläinten kautta, sillä meillä oli kissoja, koiria, lampaita, kaneja ja kanoja ja kaikkia näitä reippaasti yli kymmenen parhaimmillaan. Kuolema oli koko ajan, jossain muodossa ympärilläni, tosin syntymäkin, eläinten kautta.

Parisuhteiden loppumiset ovat olleet aina rankkoja luopumisia ja niitä prosesseja olen aina tehnyt tosi pitkään. Kiinnyn toiseen ihmiseen ja asioihin jotka liittyvät häneen. Hyvin nopeasti kehitän myös unelmia ihmisen ja suhteen ympärille, joka on tietysti täysin normaalia ja inhimillistä. Todellisuudessa nämä unelmat eivät liity kuitenkaan nykyhetkeen, vaan tulevaisuuteen ja niistä luopuminen voi olla joskus yksi vaikeimmista asioista, tämän ihmisen ja suhteen lisäksi…

IMG_7349

UNELMAT

Jokaisella meillä on toiveita ja unelmia, mutta se mitä itse olen ymmärtänyt on, että unelmat eivät oikeasti ole totta nykyhetkessä. Ne ovat mielen rakennelmia ja keksintöjä tulevasta, eivätkä todellisuudessa liity mitenkään tähän hetkeen. On silti toki täysin luonnollista, että luomme näitä tulevaisuuden mielikuvia ja niin meidän kuuluukin tehdä, kun olemme yhdessä ihmisen kanssa, josta todella välitämme. Unelmat ovat meitä kannattelevia ja eteenpäin vieviä, parhaimmillaan parisuhteessa yhdistäviä tekijöitä. Ilman unelmia, ei elämä olisi samanlaista ja saattaisimme jättää jotakin meille tärkeää tekemättä, ellemme unelmoisi.

Tahdon sanoa sen, että silloin kun koemme tuskaa toteutumattomien unelmien takia, olisi hyvä muistaa, että se ei ollut koskaan totta, sillä se ajatus oli mielikuviemme luomaa tulevaisuudesta, eikä oikeasti totta tässä nykyhetkessä, joka on se ainoa totuus. Silloin kun unelma kohdistuu toiseen ihmiseen, on myös suurempi todennäköisyys, ettei asia menekään ihan sen unelman ja toiveen mukaisesti. Odotuksiin kiinnittyminen ja niihin samaistuminen ovat asioita, jotka tuottavat meille tuskan, jos jokin ei toteudukaan toiveemme mukaisesti. Meitä helpottaisi, jos osaisimme unelmoida rohkeasti ja vapaasti, samalla antaen tulevalle vapaus toteutua, kuten on tarkoitettu. Koettu kärsimys ja tuska helpottuu kun hyväksymme, kun luotamme kaiken olevan meitä varten, ei meitä vastaan, ja olemalla avoimia toisenlaiselle lopputulokselle, vastustamatta. Tämä ajatus on ainakin auttanut minua…

LOPPU

Toinen asia mitä monesti koemme luopumisen kohtaamisen hetkellä on kaiken loppuminen. Me keskitymme tähän ajatukseen täysillä ja saatamme lamaantua ja sokeutua, sen sijaan, että näkisimme mitä voikaan olla tämän hetken jälkeen. Kaiken loppumisen ajatus on myös täysin inhimillinen ja kokemus on tietysti myös henkilölle täysin totta, siinä hetkessä kun hän näin tuntee.

Tahdon tuoda esiin tätä tunnetta mahdollisesti helpottavan ajatuksen. Mitä jos loputtomuuden sijaan, olisi mahdollisuus. Loputtomuus on itsessään todella raskas tunne, jos mietit vaikka nyt vaan ajatusta ja kokemusta ”kaikki on loppu” ja vertaat siitä syntyvää tunnetta sen sijaan ajatukseen ”tämä on mahdollisuus”. Huomaatko millainen ero näiden ajatusten ja niiden synnyttävien tunteiden välillä on? Mahdollisuus on voimauttava, valoisa ja kevyt, kun taas loputtomuus on raskas, synkkä ja toivottomuutta täynnä. Kaikissa tilanteissa, voit valita mihin keskityt ja se mitä ajattelet tulee muuttamaan olosi täysin.

IMG_7618

SAMAISTUMINEN

Kolmannen oivalluksen luopumiseen liittyen sain viime vuonna, kun äitini teki kuolemaa. Hän oli sairastanut syöpää jo 7 vuoden ajan ja luopumisprosessi oli minun kohdalla ihan yhtä pitkä. Näin miten hänen keho hitaasti hetki hetkeltä muuttui syövän myötä. Hän laihtui, kutistui, hiukset lähtivät hoidossa, hän oli väsynyt ja näytti vuosi vuodelta sairaammalta… Silti hänen mieli oli jotain aivan muuta ja ikään kuin täysin erillistä siitä kehosta, missä hän viimeiset vuodet eli. Hän ja hänen mieli taisteli loppuun saakka, vaikka hänen keho luovutti vähitellen. Uskon 100% sti, että hänen mieli piti hänet elossa nuo 7 vuotta. Jos hänen mieli olisi lannistunut, olisi hänen sairaus edennyt nopeammin.

Äitini kautta ymmärsin, miten voimakas mieli ja ajatukset ovat ja miten me voimme itse täysin päättää miten suhtaudumme asioihin. Kehon ja mielen yhteyttä ei tule aliarvioida milloinkaan ja se on totta jokaisena päivänä, täällä eläessämme. Äidin sairauden myötä ymmärsin myös, että MINÄ en ole mun keho, enkä edes mun ajatukset. Alati muuttuvaan kehoon tai muuhun ulkoiseen, ei tulisi kiintyä tai samaistua liikaa, sillä emme voi todellisuudessa kotrolloida mitään kokonaan. Muutos on sen sijaan varmaa, koska sitä tapahtuu koko ajan. Elämä helpottuu, kun päästää irti kontrollista ja sen sijaan ohjailee kevyesti hyväksyen elämän syklit ja vaiheet, eikä vastusta liikaa, vaan kulkee oman elämän virran mukaisesti, sisäistä ääntä kuunnellen, joka tulisi meidän hyvinvoinnin kannalta olla suurimmaksi osaksi mahdollisimman hellä, armollinen, hyväksyvä, ymmärtäväinen ja rakastava.

IRTI PÄÄSTÄMINEN

Olen kutsunut viime vuotta elämässäni ”irti päästämisen vuodeksi”. Päästin irti kaikesta turhasta, tavaroista, uskomuksista, ajatuksista, treenaamisen pakosta, aloin tehdä irti päästöä myös työstä, joka ei koskaan tuntunut oikealta minulle. Päästin irti kontrollista ja annoin asioiden tapahtua ja näin elämä alkoikin tuntua paljon kevyemmältä. Tämä voi ehkä kuulostaa haastavalta jollekin, mutta kun äitini kuoli, en enää vastustanut hänen kuolemaa, sillä hyväksyin sen, että näin oli tarkoitus tapahtua. Helpottaakseni oloani koin, että halusin päästää hänestä irti ja toivoin hänen päästävän irti kärsimyksestä ja taistelusta myös. Samalla irtaannuin mielessäni myös siitä hullun voimakkaasta siteestä minkä olin kokenut pitäneen minua ohjaksissa koko elämäni ajan. Nyt ymmärrän toki, että nämä kokemukset ja siteet olivat meidän luomia ja mielen luomia. Me ilmeisesti tarvitsimme niitä molemmat…

Äiti oli minulle rakkain ja tärkein kaikista, enkä missään nimessä väitä, että hänen kuolema olisi ollut minulle helppoa. Ei todellakaan. Se oli kaikkea muuta, vaikein, repivin ja haastavin kokemus elämässäni tähän mennessä ja koin suurta ahdistusta ja tuskaa tuolloin. Akuutin kriisin keskellä on monesti vaikea nähdä selkeästi.

Itselleni ja oman elämäni kannalta, tein tuossa prosessissa kuitenkin monta tärkeää oivallusta.

  • Tämä elämä ja jokainen päivä on lahja
  • Tämä keho on lahja, älä pidä sitä itsestäänselvyytenä ja pidä siitä huolta
  • Olemme täällä toteuttaaksemme unelmamme
  • Me voimme valita oman onnellisuutemme
  • Voin voida hyvin joka päivä
  • Minä en ole kehoni
  • Minä en ole ajatukseni
  • Minussa on kaikki mitä tarvitsen
  • Kaikki on mahdollista
  • Voin aina valita mikä on minulle totta ja voin uskoa mihin haluan
  • Elämä on tässä ja nyt
  • Kaikki on hyvin juuri tässä hetkessä
  • Kiitollisuus kaikesta
  • Olen juuri niin vapaa kun ajattelen olevani
  • En omista mitään

IMG_7354

OMISTAMINEN

Tässä viimeinen: en omista mitään oli äitini kodalla ehkä se suurin oivallus kaikista. Äitinikin oli lahja minulle tässä elämässä, kuten minä äidilleni ja olen kiitollinen siitä, että sain kutsua häntä äidikseni. Hän ei silti koskaan ollut MINUN, vaikka meidät opetetaan ajattelemaan ja puhumaan asioista, tavaroista ja ihmisistä kuin ne olisivat meidän omistuksessa jollain tavalla.

Ymmärsin, että ei voi olla luopumisen tuskaa, ilman omistamisen illuusiota. Liika kiinnittyminen ja samaistuminen unelmiin, aiheuttaa myös samanlaista tuskaa.

En lakkaa unelmoimasta ikinä. Älä sinäkään. Edelleenkin voin leikkimielisesti puhua minun äidistä tai minun siitä ja tästä, mutta taustalla on tietoisuus… Tulen myös aina muistamaan, että ajatuksen kautta, voimme vaikuttaa siihen miten me tunnemme ja käsittelemme asioita.

Mikään ei ole lopullista, ellei me ajatella niin. Voimme siis valita miten ajattelemme asioista ja voimme helpottaa omaa oloamme fokusoimalla ajatus niin, että loppu onkin aina uuden alku.

Sara

”Autumn shows us how beautiful it is to let things go.”

Jätä kommentti!